Lue ensimmäinen osa täältä: Kissakokemuksia maaseudulta Osa 1
Seuraavat tarinat ovat mummolan kissoista.
Nökö
Nökö, pieni raidallinen ruskea tyttökissa, oli kaikkien mummon kissojen kantaemo. Kissoja oli toki ollut ennen Nököäkin, mutta Nökö eli vapaana kulkevaksi kissaksi pitkän elämän, noin kahdeksanvuotiaaksi. Näiden vuosien aikana pentueitten määrä oli jotain aivan käsittämätöntä, en edes uskalla arvailla kuinka monta pentuetta se ehti tehdä. Viimeiset 25 vuotta kaikki mummolan kissat ovat polveutuneet Nököstä.
Nökö palellutti jossain kohtaa elämäänsä molemmat korvansa, molempien korvien kärjet menivät kuolioon ja irtosivat. Häntäkin oli joskus mennyt puolesta välistä poikki, ties minkä takia.
Lopulta Nökökin katosi.
Tuksu
Tuksu oli Nökön viimeisimmistä pentueista peräisin oleva tyttökissa. Tuksu teki useampia pentueita, myös oman veljensä kanssa. Jokaisessa pentueessa oli vain yksi pentu ja ne olivat kaikki epämuodostuneita sisäsiittoisuuden takia. Viimeisin pennuista oli Taavi.
Myös Tuksu katosi.
Taavi
Taavi oli sisäsiittoisuuden vuoksi todella epämuodostunut kollikissa. Ilman kuvaa Taavia on vaikea kuvailla, kasvonpiirteet olivat niin kummalliset ja epämuodostuneet. Selkä oli kippura, häntä lyhyt, ikäänkuin vääntynyt ja kankea. Takajalat olivat liian lyhyet etujalkoihin nähden.
Tässä kohtaa mummoni ymmärsi sisarusten lisääntyvän keskenään, joten hän telkesi Taavin vanhaan navettaan, ja kävi kerran päivässä viemässä sille sinne ruokaa. Taavi asui navetassa yksin monta vuotta, kunnes pääsi jostain raosta karkuun ja katosi.
Mummolan kissakantaa verottivat petoeläimet, esimerkiksi kerran todistetusti huuhkaja vei kissan pihasta. Petojen lisäksi kantaa vähensivät taudit, mummo itse tappamalla pennut, ja lähialueen kettumiehet ampumalla kissoja ketunsyöteiksi.
Kylän alueella, jossa itsekin asuin, kissoja uhkasivat autot, taudit, vihaiset naapurit ja koirat, ja petoeläimet. Kylän ukot naureskelivat yhdessä laittaneensa myrkkyjä kissoja varten sinne sun tänne ja ajaneensa tarkoituksella autolla kissojen yli aina kohdalle sattuessaan.
Yhdelläkään meidän kollikissoista ei ollut ehjiä korvia, kaikki olivat tappeluissa tai paleltumien vuoksi irronneet ja haljenneet. Rupisia, matoisia ja kirppuisia kaikki kissaparat. Roosan kohtaloa muistellen on hyvä, ettei meillä onneksi ollut montaa tyttökissaa. Kissoja on ollut enemmänkin, aina syntymästäni asti, mutta tässä niiden kissojen tarinat, joita suren eniten.
Nykypäivänä lähipiirini ja kotipaikkakuntani ihmiset ovat aivan tuohtuneita esimerkiksi siitä, etteivät omat 15- ja 13-vuotiaat kissani ole olleet edes vuorokautta itsekseen kotona. Aina reissuun lähtiessäni olen hankkinut kissoilleni hoitajan, joka käy kolmesti päivässä ruokkimassa kissat ja oleilemassa niiden kanssa. Saan tästä aina kommenttia, miten “kissa pärjää vaikka viikon kunhan jättää vain tarpeeksi ruokaa esille”. Saan jatkuvasti vääntää rautalangasta, ettei kissa pärjää, ja toista osapuolta suututtaa, koska viitsin nähdä näin ison vaivan kissan takia. Äskettäin sain äkäistä kommenttia, koska kissani hammashoitoon ja sen jälkiseurauksiin meni tonni rahaa. Kuulemma olisi järkevämpi vain lopettaa koko kissa kun noin paljon rahaa meni sen hoitamiseen.
Toivottavasti tällainen kissoja arvostamaton ajattelu on joskus historiaa ja sitä kauhistellaan.
Teksti: Hanne
Kirjoittaja on Kissavastuun vieraskynäilijä. Kirjoitus on osa sarjaa, jossa eri taustoista tulevat kirjoittajat jakavat näkemyksiään kissoista ja niiden hyvinvoinnista. Onko sinulla kissoihin liittyvä kertomus, jonka haluaisit jakaa muillekin? Ota yhteyttä: kissavastuu.info@gmail.com
