Meidän kylällä on aina ollut paljon kissoja. Ajatus kissasta kotieläimenä tai lemmikkinä on aina ollut lähes arvoton, kissaa on pidetty kodeissa lähinnä hiiri- ja myyräkannan aisoissa pitämiseen eikä niinkään rakkaana lemmikkinä. Toki esimerkiksi mummoni tavallaan rakasti kissojaan, mutta vain niin kauan kun niistä oli hyötyä. Kissoja ei käytetty koskaan lääkärissä, vaikka tarvetta olisi ollutkin, eikä tietenkään koskaan kastroitu tai steriloitu, koska sehän on niin kallista, hyvänen aika. Tästä syystä kissat pääsivät lisääntymään todella paljon, ja ainut keino pitää kissapopulaatio kohtuullisena oli tappaa kaikki syntyneet pennut. Mummoni olikin vuosikymmeniä seurannut piiloon synnyttäneitä kissojaan ”pesiinsä”, hakenut pennut ja kopsauttanut jokaisen pennun yksitellen tiiliseinään. Hän kertoi tästä aina ihan kuin se olisi aivan tavallinen arkipäivän askare.
Kollikissat katosivat aina jo hyvin nuorina, ja asialle naureskeltiin: ”varmaan ne on siellä kettu-Pentin loukussa ketunsyöttinä”. Kuten varmasti moni olikin. Tyttökissat olivat jatkuvasti tiineenä ja menettivät pentunsa mummoni käsiin kun ne olivat muutaman päivän ikäisiä.
Meillä kotona kissoihin suhtauduttiin isäni takia vähän lempeämmin ja niitä me lapset ainakin rakastimme yli kaiken. Oli kuitenkin iskostettu ajatuksiin tapa päästää kissoja ulos ja sisään kun ne siinä edestakaisin kulkivat, ja mekin olemme lukemattoman montaa kissaa itkien odotettu takaisin kotiin, turhaan. Omista kissoistani haluankin kertoa ensimmäiset tarinat.
Roope
Roope oli komea musta-harmaa-valkearaitainen kolli ja aivan äärimmäisen ihmisrakas poika. Se oli useinkin reissuillaan useamman päivän, mutta kerran ollessaan noin kolmevuotias, Roope tuli kotiin itseään hädintuskin enää kannatellen. Jokin oli hätänä. Sen kyljessä oli kolme syvää reikää, jotka olivat vuotaneet verta ja sitten mätää. Naapuritontilla oli yhden kissoja vihaavan miehen heinälato, jonka ympärillä olin nähnyt Roopen kuljeskelevan usein. Epäilimme, että tämä mies oli tuikannut kissaamme talikolla kylkeen. Lääkäriin ei Roopea viety, koska niin ei ollut tapana toimia kissojen kanssa, vaan jäimme katsomaan selviääkö se vai ei. Jotenkin kummasti Roope siitä parani ja jatkoi kulkuaan.
Pari vuotta tästä Roope tuli taas reissuiltaan kotiin yhtä huonokuntoisena kuin aiemmin talikkotapauksen jälkeen. Jouduimme kantamaan Roopen portailta sisään kun se ei enää itse päässyt kävelemään. Roopea pidettiin sisällä pari päivää, koska se ei enää pystynyt syömään eikä juomaan, eikä jaksanut enää nousta. Sitten isäni vei Roopen lääkäriin, jonne sen elämä päättyikin, koska Roope oli saanut kissaruttotartunnan ja mitään ei ollut enää tehtävissä.
Pekka ja Matti
Saimme siskoni kanssa vihiä, että eräs paikallinen juoppo oli ottanut kaksi kissanpentua ja piti niitä saunassa päiväkausia ilman ruokaa ja ihmiskontaktia. Lähdimme eräänä kesäyönä sinne talolle, ja kun huomasimme ettei ukko ole kotona, menimme sisään ja veimme kissat meille kotiin. Nimesimme pojat Matiksi ja Pekaksi.
Pekka katosi noin vuoden ikäisenä, Matti jäi meille. Tässä kohtaa olin sen ikäinen, että muutin jo toiselle paikkakunnalle opiskelemaan, ja parin vuoden päästä siskoni tuli perässä. Matti jäi äidillemme, joka ei koskaan kissoista välittänyt, eikä siis Matistakaan. Kun isämme ja me olimme muuttaneet pois, ei enää kukaan ollut kissaparkaa auttamassa, ja äiti hylkäsi sen ulos koska ”kyllä kissa pärjää”. Matti taisteli muiden kissojen kanssa reviiristään verisesti, lopuksi sen korvat olivat vaan riekaleet ja hampaita ei ollut jäljellä kuin muutama. Kerran sen poskessa oli valtava mätäpaise, joka puhkesi ja mätää valui pitkin naamaa ja kaulaa muutaman päivän ajan.
Matti oli loppuun asti kaikesta huolimatta todella ihmisrakas ja ikionnellinen aina kun kävimme kotona ja otimme sen meidän kanssamme sisälle. Lopulta Mattikin katosi, eikä kukaan tiedä mitä sille kävi.
Iivari ja Oskari
Iivari ja Oskari olivat velipojat, jotka otimme pentuina mummolasta ennen kuin mummo ehti tappamaan ne. Pojilla oli täsmälleen samanlainen kokonaan raidallinen kuviointi, mutta Oskari oli punainen ja Iivari ruskea. Iivari ehti olla meillä muutaman vuoden kunnes katosi. Oskari eli viitisen vuotta, kunnes jäi auton alle ihan meidän lähellä. Oskarin menetys oli minulle niin raskas paikka, että silloin päätin vapaana liikkuvien kissojen ajan päättyvän minun osaltani, ja niin siinä kävikin.
Roosa ja Joonatan
Punainen Roosa oli Roopen sisko. Roosa ehti tehdä yhdet pennut, jotka olivat nimiltään Kasper, Jesper ja Joonatan. Pennuista yhden piti jäädä meille, muille etsisimme uudet kodit. Meille jäävä pentu, Kasper, jäi kuitenkin jo pienenä pentuna auton alle pihamme edustalla. Siksi päätimme pitää toisen pennun, Joonatanin. Roosa tuli uudelleen tiineeksi. Jostain syystä äitini vihasi Joonatania, ja hän pakotti isäni ampumaan sekä Roosan, että Joonatanin. Näin tapahtui, vaikka isäni suri asiaa kovasti.
Teksti: Hanne
Kirjoittaja on Kissavastuun vieraskynäilijä. Kirjoitus on osa sarjaa, jossa eri taustoista tulevat kirjoittajat jakavat näkemyksiään kissoista ja niiden hyvinvoinnista. Onko sinulla kissoihin liittyvä kertomus, jonka haluaisit jakaa muillekin? Ota yhteyttä: kissavastuu.info@gmail.com