Elettiin -90 luvun alkupuolta jolloin opiskelin ulkopaikkakunnalla. Opiskelukaverini kanssa lähdin katsomaan hänelle toisen kissan kaveriksi kissoja paikalliseen löytöeläintaloon. Minun ei ollut tarkoitus ottaa kissaa, mutta meidän tarina alkoi siitä kun Artuksi nimetty kaunis, harmaa kollikissa halusikin minulle.
Kävikin niin, että kiinnitin huomioni erillishäkissä olevaan kissaan, joka katseli ihmisiä peloissaan, häkin nurkkaan painautuneena. Ihmettelin siinä kissan yksinoloa ja minulle sanottiin Artun olleen vielä leikkaamaton kolli eikä se antanut koskea itseensä. Se oli ollut jo jonkin aikaa talolla. Söi ja joi, muttei lähestynyt ihmistä.
Katseemme kohtasivat Artun kanssa. Liikahdin häkin eteen ja kysyin saanko koskea kissaan. Varoittivat reaktiosta, mutta halusin silti katsoa millainen kissa olisi kyseessä. Avasin rauhallisesti häkin oven kissan reaktiota seuraten. Olin aivan paikoillaan jähmettyneenä. Ojensin kättäni Arttua kohden ja kissa puski sormiani alkaen kehräämään. Siitä tiesin, että minun oli saatava kissa itselleni. Sovimme, että kastroinnin ja terveystarkastuksen jälkeen saisin hakea Artun itselleni.
Siitä alkoi yhteinen taipaleemme. Olimme kummatkin alkuun hyvin jännittyneitä, mutta rupesimme luottamaan toisiimme jolloin elämäkin alkoi hymyilemään. Arttu viihtyi luonani ja minusta oli kiva tulla koulun jälkeen paikkaan missä minua odotettiin ja oltiin vastassa häntä pystyssä.
Arttu matkusti mukanani viikonloppuisin ja lomillani kotiin vanhempieni luokse jolloin siitä muodostui koko perheen kissa valloittavalla persoonallaan kunhan alun jännitys ja epävarmuus kissasta katosivat.
Erään reissun loppupuolella oli isäni sitä mieltä, että olisiko Artun parempi olla kuitenkin heillä kun minulla alkoi opintokiireet. Joten niin siitä tuli ison omakotitalon kissa jossa aina oli joku läsnä. Ja rakastettu siitä tulikin, jos vaan mahdollista niin vieläkin enemmän.
Varsinkin vaarilleni siitä tuli juttukaveri joka sai yöpyä heillä olohuoneen nojatuolissa silloin kun me muu perhe olimme mökillä eikä kissaa otettu mukaan. Kisusta tuli siis ulkokissa jolla oli iso piha reviirinä minne muilla kissoilla ei ollut asiaa.
Isälle ja Artulle muodostui rutiini ennen nukkumaan menoa. Isä sanoi että ”lähetääs me pojat nukkumaan” niin kissa seurasi isää hampaanpesulle ja siitä odottamaan sängyn viereen isän ottaessa päiväpeiton pois ennenkuin Arttu kävi isän viereen nukkumaan.
Arttu sai viettää monta vuotta onnellisena pihakissana, aina kutsuessa se tuli juoksujalkaa iso maha hölskyen häntä pystyssä katsomaan kun omat ihmiset olivat kotona jälleen.
Silloin ei edes juolahtanut mieleen, että jokin pahuus asui naapurissa.
Kunnes…
Se päivä oli sunnuntai. Olimme tulleet mökiltä ja äiti antoi Artulle kalaa jolla kisu leikki ennen kuin asettui syömään.
Jatkoimme omia touhujamme kukin tahoillaan.
Puhelin soi ja ehdin vastaamaan siihen ensimmäisenä. Naapurin rouva soitti ihmetelleensä variksia ja harakoita jotka pitivät meteliä ja hyökkivät jotain kohden heidän grillikatoksen luona. Naapuri huomasi meidän Artun makaavan maassa, eikä kissa pääse ylös. Oli laskenut alleenkin.
Vereni jähmettyi, laskin luurin kädestäni ja naapuriin juostessani huusin äidille ja isälle, että Arttuun oli sattunut ja sillä oli jokin hätänä.
Ja sillä sekunnilla kun kissan huomasin, tiesin heti asennon nähtyäni, että jotain pahaa oli sattunut. Se yritti kähistä siinä ihan kuin naukuen, mutta ääntä ei tullut muuta kuin rohinaa. Hengitti vaikeasti. Ja ne harakat ja varikset. Olisin halunnut ne kuristaa, jos kiinni olisin saanut.
Kannettiin Arttu varovasti kotipihaan ja äiti alkoi soittamaan missä olisi päivystävä eläinlääkäri. Tällä välin Arttu sai jostain voimia ja syöksähti ulkoportaiden alle makaamaan josta varovasti siirsin sen takaisin tasaiselle maalle.
Isä jo ehdotti paikallista metsästäjää ampumaan kissan mutta en suostunut, eikä äitikään, siihen.
Eläinlääkäri tavoitettiin, kissa varovasti autoon ja matkaan, soitin pikkusiskolleni joka oli matkan varrella kesätöissä, että viedään loukkaantunutta Arttua eläinlääkäriin ja epäily oli, että jos nyt ei pääse katsomaan niin seuraavan kerran kissa olisi kuollut. Hän tuli paikalle.
Myös eläinlääkäri järkyttyi, hän oli varma ettei Arttu ollut jäänyt auton alle niin kuin naapuri väitti vaan sitä oltiin lyöty tai potkaistu niin voimakkaasti, että oli sisäistä verenvuotoa kun luut olivat kuitenkin ehjän oloiset. Olisimme halunneet viedä Artun seuraavana päivänä klinikalle kuvattavaksi, mutta eläinlääkäri sanoi että kissa tuskin selviää yön yli vaikka hän lääkitsisi sitä miten. Joten jouduimme jättämään Artulle itkuiset hyvästit ja päästämään rakas sateenkaarisillalle.
Lopetus ei ollut helppo sillä Arttu tappeli kaikin voimin vastaan, puri vasempaan peukalooni ikuiset arvet ja huusi (nyt löytyi ääni ja se oli karmea), sitä oli kamala kuunnella.
Eläinlääkäri poisti meidät huoneesta ja suljetun oven takana kuulimme kuolinkamppailun kissan taistellessa vastaan pudoten muutaman kerran pöydältäkin (ja olin ihan varma, että Arttu huusi minua apuun, mutta äitini ja siskoni ei sinne minua päästänyt) kunnes huoneeseen laskeutui hiljaisuus ja ovi aukesi.
Eläinlääkäri oli järkyttynyt ja nieleskeli kyyneleitään sanoen, että oli kuullut varsinkin kissojen tappelevan lopetustilanteessa vastaan, mutta ei ollut tätä ennen kokenut sitä.
Rakas Arttu makasi pöydällä rauhallisena, tassut vierekkäin kuin nukkuen. Mutta vasemmasta silmäkulmasta valuva verinen kyynel kertoi karun tarinan mihin emme saisi koskaan vastausta: mitä oikeasti tapahtui? Mitä Arttu teki, että sai tuollaisen kohtalon?
Ja siinä itkiessäni Artun harmaata turkkia vasten minä lupasin sille että ei enää ikinä! Ikinä enää minulle tuleva kissa ei koe sitä mitä Arttu koki. Lupasin Artulle olevani se ääni, joka joskus kertoisi Artun tarinan, jotta ihmiset voisivat herätä, että se vapaana kulkeva kissa ei olekaan onnellinen. Ja silloin kun sattuu, niin sattuu ja pahasti.
Ei minkään kissan pitäisi elää turvattomana vaan rakastettuna.
Tiesimme, että naapuri sen teki. Mutta miten todistat sen. Jälkikäteen häntä kovisteltiin muttei sanonut mitään, ei tietenkään kun ei uskaltanut.
Tätä kirjoittaessani katson meidän kahta sisäkissaamme ja olen huojentunut. Ne eivät ainakaan koe Artun ja satojen muiden kissojen kohtaloa. Meillä ulkoillaan sylissä, valjaissa tai turvallisessa isossa tarhassa. Turvassa pahalta.
Ja joka kerta kun on ilmoitettu auton alle jääneestä kissasta tai ilveksen tai ketun suuhun joutuneesta, sydämeni itkee verta. Kun senkin voisi estää.
Artulle rakkaudella, emäntäsi
Kirjoittaja on Kissavastuun vieraskynäilijä. Kirjoitus on osa sarjaa, jossa eri taustoista tulevat kirjoittajat jakavat näkemyksiään kissoista ja niiden hyvinvoinnista. Onko sinulla kissoihin liittyvä kertomus, jonka haluaisit jakaa muillekin? Ota yhteyttä: kissavastuu.info@gmail.com