Monesti ulkokissa-keskusteluissa vedotaan sen oman ulkoilevan kissan elinikään: ”Kyllä meidän Mirri eli 18-vuotiaaksi ulkokissana.” Eli vaarat sivuutetaan, koska se oma yksilö pärjäsi kaikkien vaarojen keskellä. Mutta iso riskihän on olemassa.
Meillä on lähes kaikki perheen lemmikit saaneet elää pitkälle seniori-ikään. Niin myös eli lapsuuden perheeni ulkokissa.
Kissa tuli meille maalle ihan pienenä pentuna. Elettiin semmoista ysärin loppua, eli pennusta tuli ulkokissa, ajan tapaan. Muutamien vuosien jälkeen muutimme maalta kaupunkiin omakotitaloon. Kissanhan voi opettaa sisäkissaksi, mutta jokainen kissalle jotain joskus opettanut tietää sen tuskan. Eikä kissa silti välttämättä koskaan sopeudu enää sisäkissaksi.
Muutaman sisälläpitoyrityksen jälkeen kaikilla meni hermo jatkuvaan oven raapimiseen ja kissa päästettiin ulos. Talomme ei sijainnut vilkkaiden teiden lähellä, mutta alueella oli useita taloja ja autoja liikkui. Aivan perinteinen rintamamiestaloalue, lähellä metsää.
Vuodet sujuivat kaupungissa hyvin. Naapurit rakastivat kissamme hauskaa persoonaa ja kissa nautti omista matkoistaan. Välillä oli nenässä ruhje tai kasvoja kynsitty, mutta sehän kuuluu ulkokissan elämään. Kissamme ikä läheni 20-vuotta, mutta katti oli terve kuin pukki ja silminnähden vetreässä kunnossa. Ja sitten se ei tullutkaan reissultaan kotiin. Se lapsen murhe, kun illalla lemmikki ei ollutkaan ulko-ovella eikä sitä näkynyt seuraavanakaan aamuna.
Portailla olevaan ruokakippoon ei koskettu päiviin. Vanhemmat ei asialle mitään tehnyt, koska kyllä routa porsaan kotiin ajaa. Ja niin ajoikin. Viikkoa myöhemmin kissa istuikin talomme portailla, kun tulin kotiin. Ryntäsin kohti kissaa, joka säikähtäessään pakeni sisään. Tästä on aikaa jo 15 vuotta, mutta muistan edelleen, kun lähestyin ruokapöydällä istuvaa kissaa ja äitini kiljaisi, että älä koske. Kaikki ei ole hyvin.
Kissa arasteli itseään, kun yritti istua. Isäni tuli kotiin ja lähti kissan kanssa eläinlääkäriin, lapsille ei kerrottu, että mikä kissalla on. Odotimme vain, että kaivattu lemmikki palaa kotiin. Tuntia myöhemmin isä palasi kotiin pyyhkeeseen käärityn ikiunessa olevan kissan kanssa.
Asuinalueellamme oli huhuttu liikkuvan ilves vain viikkoja ennen tätä. Siitä huolimatta me päästimme kissan ulos. Lopputulos oli rakastettu lemmikkikissa, jonka maha oli revitty auki. Eläinlääkärin mukaan jälki viittasi ilveksen toimintaan. Haavan tulehduksen perusteella kissan kimppuun oli käyty katoamispäivänä tai seuraavana. Lopulta kissa ehkä halusi tulla hyvästelemään meidät tai tulla kuolemaan turvalliseen paikkaan. Monestihan kissa jää yksin nuolemaan haavojansa.
Yksin ulkoileva rakas lemmikki sai siis elämänsä päätteeksi raadollisen lopun, kituen yksin viikon ajan. Kissan selviäminen luonnossa on täysin tuuripeliä, joku elää vanhaksi, toinen jää auton alle vuoden ikäisenä. Tämä ilves tuskin oli ensimmäinen kissamme kohtaama petoeläin, mutta valitettavasti viimeinen. Nykyään olen jo aikuinen, ja teen kaikkeni, jotta omat kissani saavat aikanaan kissan arvoisen ja mahdollisimman kivuttoman lopun.
Teksti: Venäläistä rulettia kissan hengellä
Kirjoittaja on Kissavastuun vieraskynäilijä. Kirjoitus on osa sarjaa, jossa eri taustoista tulevat kirjoittajat jakavat näkemyksiään kissoista ja niiden hyvinvoinnista. Onko sinulla kissoihin liittyvä kertomus, jonka haluaisit jakaa muillekin? Ota yhteyttä: kissavastuu.info@gmail.com