Lähes 90-vuotias isoäiti asui yksin omakotitalossaan rakkaan kissakaverinsa kanssa. Hän ruokki ja rakasti kissaseuralaistaan, päästi ulos hiirijahtiin ja yöksi sisään, jos hiirien kauhu näin halusi.
Mutta aika ja ikä tekivät isoäidin terveydelle haittojaan, hän sairastui pikkuhiljaa pahenevaan muistisairauteen. Hän ei aina huomannut, että Speedy ”koputti” naukumalla oven takana, tai hän ei muistanut milloin viimeksi Speedy oli käynyt syömässä. Kun isoäiti sitten joutui hoivakotiin, jäi vanha poikakolli yksin talonmieheksi, ilman ruokkijaa ja tupaan päästäjää.
Yritimme ottaa sitä kiinni, mutta Speedy ei niin vain antautunut: se saattoi näyttäytyä meille pihassa, mutta ei tullut sisälle taloon. Jätimme sille ruokaa ja juotavaa portaille, myös naapurit kävivät sitä ruokkimassa.
Yritimme löytää sille uuden kodin jostain lähistöltä, mutta autioituvassa pikkukylässä talot tyhjenivät ihmisasukkaista ja kissalle ei löytynyt huoltajaa. Olimme jo aivan epätoivoisia, että pitääkö terve ja upea kissa lähettää eläinlääkärin avustuksella taivaaseen.
Tein siihen aikaan töitä siten, että vierailin eri yrityksissä ja organisaatioissa. Erään asiakkaan luona, taukokahvia juodessamme yksi asiakkaistani tokaisi toiselle, että ’Hei, minä tiedän mistä saadaan sinulle uusi kissa menehtyneen tilalle!’ Niinpä aloimme purkaa tilannetta: yksi rouvista kaipasi uutta kissaa omakotitalonsa hiirivahdiksi ja Speedy tarvitsi uuden kodin. Match made in heaven – kuten sanonta kuuluu! Eikä aikaakaan, kun suurta oveluutta, herkkuja, aikaa ja nahkarukkasia käyttäen saimme Speedyn kuljetuskoriin ja autoon.
Ajoimme 2 tuntia paikkakunnalta toiselle ja kuuntelimme takapenkiltä sydäntäsärkevää naukumista koko matkan ajan. Mietimme moneen kertaan, että onko tämä nyt kuitenkaan oikein kissaparkaa kohtaan, mutta vastaanottava koti oli ihanteellinen kissalle, joten ajoimme sinnikkäästi perille asti.
Vietyämme kuljetuskorin kissoineen, hiekkalaatikon, ruokinta-astiat ja suosikkiviltin sisälle taloon, uskalsimme avata korin oven. Speedy säntäsi vauhdilla ulos ja kipaisi saman tien portaita ylös vintille. Vaikka Speedy ei antanut meidän hyvästellä itseään, jätimme hänet turvallisin mielin uuteen, selvästi kissaystävälliseen kotiinsa.
Parin viikon jälkeen saimme ensimmäiset valokuvat uudesta ”talon valtaajasta”: vietettyään muutaman päivän vintillä ja totuteltuaan uuteen ympäristöönsä, hän jo makoili tyytyväisenä emännän sängyn silkkipeitolla. Paria reviirin merkkauspissaa lukuun ottamatta hän kävi asioillaan kiltisti hiekkalaatikolla, söi ja ”keskusteli” äänekkäästi. Näin ollen hän sai myös uuden nimen: Mau.
Speedy-Mau on nyt asunut melkein kolme vuotta uudessa kodissaan, voi selvästi hyvin saamiemme kuvien ja kuulumisten perusteella, pitää talon hirvikoiria kurissa ja nauttii elämästään. Olemme tosi onnellisia tämän upean kissan puolesta ja iloisia siitä, että kissanystävä sai ihanan lemmikin ja suloinen kissa uuden, rakastavan kodin loppuelämäkseen.
Kirjoittaja on Kissavastuun vieraskynäilijä. Kirjoitus on osa sarjaa, jossa eri taustoista tulevat kirjoittajat jakavat näkemyksiään kissoista ja niiden hyvinvoinnista. Onko sinulla kissoihin liittyvä kertomus, jonka haluaisit jakaa muillekin? Ota yhteyttä: kissavastuu.info@gmail.com