Asuin hyvän osuuden elämästäni pienessä idyllisessä maalaispitäjässä, jossa kaikki tunsivat toisensa ja olivat naapureita keskenään. Kylän lapsetkin kasvatettiin yhdessä siten, että aikuiset uskalsivat puuttua tilanteeseen, mikäli joku näki toisen lapsen tekevän jotakin holtitonta.
Pitäjässämme oli pieni keskustaajama omakotitaloineen ja ympärillä laajat pellot maataloineen ja haja-asutusalueineen. Ennen kuin osasin lukea tai kirjoittaa, tiesin miten tulee käyttäytyä karhun kohdatessa, mitä marjoja saa metsästä syödä ja mistä sienistä täytyy pysyä erossa. Äkkiseltään tämä voisi kuulostaa hyvinkin mukavalta paikalta asua, ja kyllähän tämä idylli joillekin säilyi, sillä kaikki siellä asuvat eivät koskaan tienneet, mitä kaikkea siellä tapahtuikaan.
Esimerkiksi eräs lapsi metsästi ilmakiväärillään kaikkea mikä liikkui, niin kissoja, oravia, pieniä lintuja kuin mitä tahansa muutakin. Kukaan joka tästä tiesi, ei ollut tilanteesta huolissaan. ”Ei hän koskaan osu kuitenkaan mihinkään”, aikuiset sanoivat. Mutta kukaan ei oikeastaan tiennyt sitten niistä muista lapsista, jotka aina välillä saivat päähänsä ottaa ilmakiväärit salaa mukaan leikkeihinsä ja ammuskella niillä eläimiä, tai “metsästää” kuten lapset tätä kutsuivat.
Lähellämme asui eräs naapuri, jolla oli ongelmia vapaana liikkuvien kissojen kanssa, sillä kissat menivät hänen kellariinsa ja pissasivat sinne. Ongelman ratkaistaakseen hän myrkytti kissoja pihallaan rotanmyrkyllä. Me tiesimme tästä, mutta jo tien toisessa päässä tilanne oli eri, eikä siellä asuvat olleet kuulleet tästä mitään. Mielikuva idyllistä maaseudusta pysyi siis kasassa.
Aikuiset elivät omaa elämäänsä, kun taas meidät lapset koottiin kylän yhteen ainoaan kouluun ja me olimme ystäviä ympäri pitäjää olevien lapsien kanssa. Internet ja matkapuhelimet eivät vielä olleet osa arkea, vaikkakin hiljalleen tekivät tuloaan.
Muistan vielä hyvin erään päivän, jolloin luokkatoverini ilmoitti, ettei hänellä ollut enää matematiikan kirjaa. Opettaja tiedusteli, mitä kirjalle on oikein tapahtunut. ”Kirja on kastunut ja siinä on reikiä”, luokkatoverini kertoi. Kun opettaja ihmetteli tätä ja kyseli lisää, selvisi lopulta, että maatalon isäntä oli suuttunut perheen kissalle, joka oli pissannut väärään paikkaan. Kissa oli peloissaan piiloutunut isännän vihalta ystäväni koulureppuun, jonne isäntä oli sitten ampunut kissan. Samaisessa talossa oli aikaisemmin hankkiuduttu epätoivotuista kissanpennuista eroon laittamalla ne perunasäkkiin ja viskaamalla säkki kissoineen läheiseen järveen.
Kun ystävystyin uuden lapsen kanssa, ja kerroin meidän kissastamme, alkoi hän heti kysellä kissamme tuntomerkkejä. Tuntomerkit saatuaan hän sanoi iloisesti kertovansa kissastamme isälleen, jottei isä hukuta meidän kissaamme, mikäli kissamme tulee joskus heidän pihalleen. Olin tästä ihmeissäni, joten hän kertoi minulle, miten hänen isänsä ei tykkää, kun muiden kissat kulkevat heidän pihallaan. Siksi isä nappaa ne kiinni ja hukuttaa ne, mutta nyt meidän kissa olisi turvassa tältä kohtalolta.
Kissoille ei annettu paljon arvoa. Koira oli se lemmikki, joka ostetaan, jonka kanssa sosialisoidaan, ja jota käytetään eläinlääkärillä. Kissoja taas oli saatavilla joka vuosi uusia ilmaiseksi aina jostakin talosta. Ne olivat niitä lemmikkejä, jotka ovat itsenäisiä, joita ei viedä eläinlääkäriin, ja jotka harvoin elivät yli kahta vuotta pidempään.
Eräs ystäväni asui autotien varrella ja heillä kissat tapasivat kuolla ensimmäisenä, tai viimeistään toisena vuotena. Heidän kissansa olivat leikkaamattomia, joten kissanpennuista heillä ei ollut pulaa. Pentujen saaminen oli heille aina iloinen tapahtuma, ja pentuja annettiin pois sitä mukaa kun niitä tuli. Kaikille pennuille ei kuitenkaan löytynyt uutta kotia, joten siksi heillä riitti aina uusia kissoja korvaamaan menehtyneet.
Kun toiselta ystävältäni katosi kissa, siitä levitettiin tuntomerkit ja me lapset pidimme silmämme auki. Kissa löytyikin lopulta toisen ystäväni välikatosta. Kissa oli tullut tiineeksi ja mennyt välikattoon synnyttämään. Tässä vaiheessa kissaa ei haluttu enää takaisin, vaan kissa pentuineen jäi elämään toisen ystäväni taloon ja muutti pentuineen välikatosta sisälle taloon. Pentujen kasvettua ystäväni yrittivät antaa kissanpentuja eteenpäin niitä haluaville, mutta lopulta heille jäi kolme pennuista ja emo hoidettavaksi. Minulla ei ole enää muistikuvia siitä, kauanko nämä kissat lopulta elivät, sillä kissan elämä oli lyhyt maaseudulla.
Siirryin yläasteelle, jonne koottiin yhteen useamman maalaispitäjän lapset. Siellä opin, ettei kissojen tappaminen ollut vain oman kyläni lasten ja aikuisten puuhaa, vaan tätä tapahtui muillakin pitäjillä. Teineilläkin oli omat huvituksensa. Teinit houkuttelivat kissoja luokseen, ottivat hännästä kiinni ja iskivät nopealla liikkeellä kissan seinään kuoliaaksi.
Kissoilla on siis maaseudulla useita vaaroja autoteiden vilskeen, metsän eläinten ja talven kylmyyden lisäksi. Vaikka aikuiset olisivat tienneet kissojen kohtaloista, niin he osasivat olla hiljaa niistä. Näitä tarinoita ei sopinut kertoa eteenpäin, vaikka niistä olisi ollut tietoinen. Mutta me lapset olimme suodattamattomia, käveleviä uutislähteitä, jotka näkivät, kuulivat ja kertoivat eteenpäin kaiken näkemänsä ja kokemansa. Siksi tiesimme hyvin ympärillämme tapahtuvasta kissavihasta.
Nämä tarinat tuntuvat nykyisessä elämässäni kaukaisilta ja aivan toiselta maailmalta, kunnes uutiset tai sosiaalisen median videot muistuttavat siitä, miten kissojen arvostus ei ole noussut kaikilla ajan kuluessa, vaan joillekin ne ovat edelleen vuoden, pari eläviä itsenäisiä lemmikkejä, joista ei ole tarvinnut maksaa mitään ja joita ei käytetä eläinlääkärissä. Jos vanhasta haluaa päästä eroon, sen voi aina ampua, vaikka sitten lapsensa koulureppuun, sillä seuraavana keväänä saa aina jostakin uuden, ilmaisen pennun.
Kirjoittaja on Kissavastuun vieraskynäilijä. Kirjoitus on osa sarjaa, jossa eri taustoista tulevat kirjoittajat jakavat näkemyksiään kissoista ja niiden hyvinvoinnista. Onko sinulla kissoihin liittyvä kertomus, jonka haluaisit jakaa muillekin? Ota yhteyttä: kissavastuu.info@gmail.com