Jesse-kissan muistolle
Elin lapsuuteni ysäriajan maaseudulla. Tuolloin oli hyvin tavallista, että kotieläiminä pidetyt kissat olivat navettakissoja, jotka kulkivat ulkona vapaana. Rakastin meidän perheemme omistamia kissoja täydestä sydämestäni, mutta koin jo melko pienestä pitäen henkistä kipua ja ristiriitaa: miten paljon ne antoivat elämääni iloa ja rakkautta, mutta kuinka vähän pystyin vaikuttamaan niiden elinoloihin. Eläinlääkärissä niitä ei käytetty ja ruoka oli välillä ihan mitä sattui, kuten perunoita ja maitoa.
Eräänä talvisena iltana olin äitini ja pikkusiskoni kanssa kävelemässä kylän raittia kotiin päin. Olin ehkä noin seitsemänvuotias ja pikkusiskoni minua pari vuotta nuorempi. Olimme käyneet viemässä joulukortteja naapureiden postilaatikoihin. Katuvaloja ei ollut. Äidin kädessä olevan taskulampun valokeila pyyhki edellämme, kun kävelimme tien reunaa. Heijastimet kalisivat toppatakkien hihoissa.
Hetken kuluttua vastaan tuli auto. Sen ajovalojen lähestyessä huomasimme pienen hahmon nousevan ojasta ja yrittävän kiiruhtaa tien toiselle puolelle. Epäonnisesti hahmo osui auton etupuskuriin ja lennähti takaisin ojaan. Kiirehdimme paikalle, ja autoilijakin pysäytti autonsa tien sivuun tullakseen katsomaan, mihin oli törmännyt.
Ojan pohjalla makasi meille hyvin rakas Jesse-kissa. Sen pieni, mustavalkoinen keho yski kuin viimeistä päivää, ja hangelle oli valunut verta. ”Onneksi ei ollut ihminen joka jäi auton alle”, sai ajaja sanottua, kun ei muutakaan keksinyt lohdutukseksi.
Lapsen usko aikuisten rajattomaan kykyyn ratkaista ongelmat on ihmeellinen, mutta tuona iltana tuo usko sai väistyä todellisuuden tieltä. Pian Jesse veti viimeiset henkäyksensä ja kuoli. Hätä ja suru oli suuri, kun juoksin pikkusiskon kanssa mummulaan, jonka vintissä isosisko ja isoveli olivat. Sekavasta selityksestämme he saivat ensin sen käsityksen, että äitimme on jäänyt auton alle.
Jesse käärittiin isosiskon vanhaan, punaiseen fleecepaitaan ja seuraavana päivänä se haudattiin heinäladon taakse eläinten hautausmaalle. En vieläkään tiedä, millä voimalla hauta saatiin kaivettua routaiseen maahan, mutta niin me vietimme hautajaisia ja lauloimme Jumalan kämmenellä itkua tuhertaen.
Opettelin tuolloin kirjoittamaan loppusoinnullisia runoja, ja Jessestä kirjoittamani runo päättyy sanoihin
”auto sut elämän kolhuilta säästi
kun se sun päältäsi päästi”.
Kun kasvoin isoksi ja muutin pois kotoa, minulle oli tärkeää saada kissaihmisenä toimia niin monin tavoin toisin kuin miten kotonani oli toimittu. Omat nykyiset kissani ovat sisäkissoja. Ne pääsevät eläinlääkäriin säännöllisesti ja aina tarvittaessa. Ne ovat arvostettuja perheenjäseniä. Kun ne lämpiminä kesäpäivinä makoilevat aitauksessaan nauttien auringon lämmöstä, koen suurta mielihyvää ja iloa siitä, että voin toimia oikein ja tarjota niille sellaisen elämän, jonka jokainen kissa ansaitsee.
Kirjoittaja on Kissavastuun vieraskynäilijä. Kirjoitus on osa sarjaa, jossa eri taustoista tulevat kirjoittajat jakavat näkemyksiään kissoista ja niiden hyvinvoinnista. Onko sinulla kissoihin liittyvä kertomus, jonka haluaisit jakaa muillekin? Ota yhteyttä: kissavastuu.info@gmail.com