Kasvoin maatilalla, jonka pihapiiriin kuului aina kissoja. Kissoilla oli siellä tärkeä rooli jyrsijöiden hävittäjinä. Ei niitä oikeastaan lemmikiksi hankittu. Isäni ei mielellään päästänyt kissoja edes sisälle taloon, vaan kissat liikkuivat pääasiassa ulkona ja navetassa miten tahtoivat. Kissat oli sentään leikattu, joten ne eivät meillä lisääntyneet. Isäni oli aikoinaan joutunut kissapopulaatiota jossain kylällä karsimaan pentuja tappamalla eikä halunnut sitä enää kokea.
Itse rakastuin lapsena kovasti kissoihin ja aloin haaveilla omasta lemmikkikissasta. Halusin pitää kissaa sisällä talossa ja kuljettaa mukana reissuillakin. Isovanhempani, jotka asuivat samassa pihapiirissä, lupautuivat auttamaan lemmikkikissan hankinnassa. Heidän tuttujen kautta löytyi lopulta suloinen punainen kissan pentu, joka sai nimekseen Mikki.
Pentu oli maatilalta sekin lähtöisin, kovin pieni ja heiveröinen. Siihen aikaan taisi pentujen luovutusikä olla 7 viikkoa. En tiedä, oliko pentua edes madotettu. Halvalla se taidettiin saada niin kuin kissoja silloin sai puoli-ilmaiseksi. Pentua ruvettiin pitämään sisällä, äiti teki sille pienet valjaat ja ulkoilutimme sitä vain valvotusti. Olin hyvin innoissani pennusta ja ajattelin, että siitä tulee minulle erityisen rakas kissa vielä vuosiksi eteenpäin.
Siihen aikaan kylällä liikkui kuitenkin eräs sekarotuinen koira, joka usein karkasi kotoaan. Tuo koira tykkäsi käydä meillä leikkimässä meidän koiran kanssa, mutta kissoihin se suhtautui hyvin vihamielisesti. Kerran kun tuo koira oli taas karkuteillä tullut meidän luo, se äkkäsi vanhan mustan kissamme Kattimatin ja juoksi kissan kiinni. Se puri kissaa niskasta ja riepotti sitä hurjasti. Ennen kuin ihmiset ehtivät väliin, koira oli raadellut kissan niin pahaan kuntoon, että se piti lopettaa. Koiran omistanut perhe vain vähän pahoitteli tilannetta, mutta mikään ei muuttunut. Koira karkaili edelleen usein.
Yhtenä kauniina aurinkoisena päivänä halusin päästää pikku Mikin hetkeksi ulkoilemaan. En tajunnut tarkistaa pihamaata ensin vaan päästin pennun suoraan ovesta ulos. Kauhukseni karkaileva koira ilmestyi samassa meidän pihaan ja nappasi pennun suuhunsa. Pentu huusi kivusta ja pelosta. Minä juoksin koiran perään itkien ja huutaen, mutta oli liian myöhäistä. Iso koira riuhtoi huutavaa pentua hetken ja sitten se oli hengetön.
Olin voimaton surusta ja syyllisyydestä. Hetkessä oli kaunis päivä muuttunut painajaiseksi. En pitkään aikaan saanut annettua itselleni anteeksi. Minä olin päästänyt pennun ulos ja se oli ollut sen loppu.
Jälleen koiran omistanut perhe vähän pahoitteli sattunutta, mutta ei sen kummempaa. Mummoni sanoi, että sehän oli vähän sairaanloinen kissanpentu, ei siitä ehkä eläjäksi olisi ollut kuitenkaan. Tulee niitä kissoja vielä. Se tuntui pahalta. Aivan kuin Mikin elämällä ei olisi ollut mitään arvoa.
Ja miksi tuollainen koira sai yhä edelleen juoksennella kylillä?! Vihasin sitä koiraa, vaikka se suloisin silmin ihmisiä katseli. Myönnän, että en surrut sitä koiraa, kun se myöhemmin samana vuonna kuoli syötyään myrkytettyjä rottia.
Nykyään asun itse taas maaseudulla, mutta kissani ulkoilevat vain tarhassa tai valjaissa. On se herättänyt tällä kylällä vähän ihmetystä, mutta yhä enemmän olen myös saanut ymmärrystä, kun moni on kertonut menettäneensä kissan petojen hampaisiin tai auton alle. Toivon, että kissojen arvostus alkaisi edelleen kasvaa eikä turhia kuolemia tarvitsisi enää surra. Omalta osaltani ainakin pyrin lisäämään tietoisuutta kissojen vastuullisesta pitämisestä.
Kirjoittaja on Kissavastuun vieraskynäilijä. Kirjoitus on osa sarjaa, jossa eri taustoista tulevat kirjoittajat jakavat näkemyksiään kissoista ja niiden hyvinvoinnista. Onko sinulla kissoihin liittyvä kertomus, jonka haluaisit jakaa muillekin? Ota yhteyttä: kissavastuu.info@gmail.com