Metsän reunassa pikkukaupungin liepeillä on talo, jossa asuu kolme kissaa. Talon takana on tarha, jossa kissat voivat ulkoilla ja katsella elämää kankaalla, jossa kuljeskelevat niin peurat, jänikset, oravat kuin supikoirat.
Eräänä iltana metsän eläinten joukkoon ilmestyi erikoinen kulkija: creme-valkoinen, raidallinen, paksuposkinen kolli. Kolli alkoi liikkua tarhan liepeillä öisin ja kertoa olemassaolostaan ja reviiristään kovaäänisesti. Toisin kuin villieläinten kohdalla, kontaktin ottaminen talon kissoihin ei sujunut ongelmitta: Viktoria, lauman kuningatar, pelästyi pahasti tätä uutta tulokasta, joka kaiken lisäksi ryhtyi kolkuttelemaan tarhan ovia ja vaatimaan pääsyä sisälle.
Talossa asui kuitenkin myös ihmisiä, joiden mielestä kissan paikka ei ole yksin ulkona. Sen takia ja kollin häiriköinnin vuoksi he alkoivat etsiä kollin omia ihmisiä, mutta sellaisia ei löytynyt. Parin kuukauden puhelinsoittojen, Facebook-postausten ja tuloksettomien viestittelyjen jälkeen kolli loukutettiin kissatarhan vierestä ja vietiin eläinsuojeluyhdistykselle.
Yhdistyksellä kolli odotti omia ihmisiään, mutta he eivät vieläkään tulleet. Selvisi, ettei kollia ollut leikattu eikä sillä ollut sirua, mikä viittasi siihen, ettei sillä ollut ihmisiä ollutkaan. Niinpä sitten kissatarhan talon ihmiset ottivat kollin kotiinsa. Kolli oli kipeä, ja hänet piti eristää muista kissoista. Karanteenihuoneessa hoidettiin flunssasta vuotavia silmiä ja nenää, puhdistettiin korvia punkeista, rasvattiin kylmästä haljenneita varpaita ja yritettiin varovasti hieroa ja venytellä kivikovia ja jäykkiä lihaksia.
Jo tässä vaiheessa kolli oli kovin yhteistyökykyinen ja sosiaalinen, vaikka uudet ihmiset olivatkin jännittäviä ja hoitotilanteet epämukavia. Kollin kanssa pyrittiin viettämään mahdollisimman paljon aikaa ja sen kanssa nukuttiin öitäkin karanteenissa, mutta aina se olisi halunnut lähteä mukaan, kun ihminen poistui tilasta. Pikkuhiljaa, akuuteista sairauksistaan parannuttuaan, kollille alettiin näyttää muutakin kuin oma huoneensa ja tutustuttaa sitä talon muihin kissoihin. Muutaman viikon jälkeen se jo makoilikin pitkin pituuttaan olohuoneen sohvalla.
Kolli nimettiin virallisesti Mosseksi, jolla työnimellä talon ihmiset olivat sitä kutsuneet jo siinä vaiheessa, kun se alkoi vaeltaa tontilla. Vaikka Mosse oli selkeästi tottunut ihmisiin, se ei osannut oikein käyttäytyä ihmisseurassa. Mosselle ei ollut opetettu käyttäytymissääntöjä, se ei tunnistanut sanoja eikä se oikein osannut edes leikkiä. Sosiaalisuutensa ansiosta Mosse oppi kuitenkin nopeasti ja muuttui ennen pitkää lähes täydelliseksi herrasmieheksi. Mosse solahti myös saumattomasti osaksi uutta laumaansa, jossa varsinkin talossa ennestään ollut kolli otti hänet vastaan erittäin lämpimästi.


Noin vuoden verran Mosse eleli kaikessa rauhassa uudessa kodissaan uuden laumansa jäsenenä. Kaikesta käytöksestä huomasi, että hän on rentoutunut, luottavainen ja onnellinen. Ulkomaailma ei kiinnostanut Mossea tarhassa ulkoilua lukuun ottamatta lainkaan, päinvastoin: kylmällä tai huonolla ilmalla hän ei viihtynyt siellä kauaa jos meni ollenkaan. Metsässä liikkuvia eläimiä Mosse seuraili yhtä suurella mielenkiinnolla kuin muutkin kissat, mutta äkilliset tai kovat äänet tai muu epäilyttävä sai hänet siirtymään sisälle turvaan. Sisällä Mosse sai riehua ja leikkiä tovereittensa ja ihmistensä kanssa, juosta pitkin kiipeilyseiniä ja makoilla lämpimän takan päällä. Mosse sai myös uuden ihmisen, johon rakastui niin täydellisesti, että kehitti uuden tavan ja alkoi nukkua sängyssä tämän vieressä (ja päällä). Mosse eli elämää, jossa ruoka tuli säännöllisesti pöytään, leikkiä ja nukkua sai miten ja milloin halusi, ulkoilu oli turvallista, ja lämpöä ja rakkautta riitti.
Sitten Mossen syöminen alkoi hidastua, ja joskus hän ei halunnut syödä ollenkaan. Tämä oli kuitenkin melko satunnaista ja parani seuraavaan ruoka-aikaan mennessä, ja ihmiset ajattelivat vievänsä hänet hammaslääkäriin. Sitä ei kuitenkaan ehditty tehdä, kun Mosse eräänä päivänä alkoi oksentaa. Eläinlääkäristä tultiin kotiin oireenmukaisten hoito-ohjeiden kanssa.
Mosse ei enää syönyt, juonut tai käynyt vessassa ja halusi olla itsekseen erilaisissa piilopaikoissa. Tukihoidossa ollessaan Mosselta otettiin verikokeet, jotka olivat puhtaat, ja reipas ja vastaanoton henkilökunnan hurmannut kissa kotiutettiin. Kotona syömättömyys ja apaattisuus kuitenkin jatkuivat, ja Mosse vietiin taas tukihoitoon, jonka yhteydessä hänelle tehtiin ultraäänitutkimus. Sen tulokset olivat huonot: sisäelimissä ja ohutsuolessa oli laajoja kasvainmuutoksia.
Mosse kotiutui vielä kerran kortisonireseptin kanssa. Hetkellisesti vaikuttikin, että hän piristyy ja yritti vähän syödäkin, vaikka vatsaan asti ei lopulta päätynyt mitään. Kun mitään selkeää muutosta ei kuitenkaan tapahtunut, ihmiset tekivät päätöksen. Neljäntenä peräkkäisenä päivänä Mosse vietiin jälleen eläinlääkäriin, nyt viimeistä kertaa. Mossen sydän lakkasi lyömästä hänen omien ihmistensä puhuessa rauhoittavia sanoja kyynelten läpi ja silittäessä laihtunutta kylkeä.
Mossen tarina osoittaa todeksi sanonnan ”Koko maailman kissoja ei voi pelastaa, mutta yhdenkin pelastaminen muuttaa sen maailman”. Kissakriisi on yhä todellinen ongelma, ja kuten Mossenkin tapauksessa, kissan ulkonäöstä ei voi päätellä, onko sillä kotia. Vapaana liikkuva kissa voi olla paitsi koditon, myös kadonnut lemmikki, jota kaivataan kipeästi kotiin. Jokaisella, joka kohtaa tällaisen vieraan kissan, on mahdollisuus jopa pelastaa sen henki esimerkiksi varmistamalla, että sillä on koti, ilmoittamalla paikallisille eläinsuojelutoimijoille tai loukuttamalla kissan turvallisesti ja toimittamalla sen eläinsuojeluyhdistykselle. Yhden kissan pelastaminen voi parhaimmillaan pelastaa myös monta muuta.
Mossella ei liene alun perin ollut omistajaa – ainakaan sellaista, joka sen olisi leikkauttanut ja siruttanut ja etsinyt sitä katoamisen jälkeen. Vapaana ja kodittomana liikkuessaan Mosse olisi osaltaan vaikuttanut kissakriisin jatkumiseen ja leviämiseen, mahdollisesti myös edesauttanut uusien populaatioiden syntyä. Sairastuttuaan Mosse olisi kuollut yksin kipeänä siihen piiloon, minkä olisi sattunut löytämään, ellei sitten olisi menehtynyt jo aiemmin tapaturman tai tahallisen väkivallan seurauksena. Sama riski olisi ollut olemassa myös, jos Mosse olisi vielä kodin saatuaankin päästetty ulkoilemaan vapaasti: kissan sairauksia ja niiden oireita on vaikea havaita muutenkin, saati silloin, kun se ei ole säännöllisesti tarkkailtavana.
Mossen tarina osoittaa myös sen, että kodittomasta villiintyneestä kissastakin voi tulla tyytyväinen sisäkissa. Kun lemmikillä on riittävästi virikkeitä ja lajinmukaisen käytöksen mahdollistavaa toimintaa kotona, sillä ei ole halua pois sieltä, missä sillä on hyvä olla. Kesyttämisessä ja kouluttamisessa edetään kissan ehdoilla, ja vaikka se olikin Mossen tapauksessa helppoa, kaikki eivät ole yhtä ihmissosiaalisia ja voivat vaatia paljonkin aikaa ja kärsivällisyyttä. Kaikki kissat kuitenkin palkitsevat niille annetun rakkauden ja huolenpidon omilla tavoillaan. On tärkeää arvostaa heitä jokaisessa elämänvaiheessa, kotona ja ulkona, sellaisina kuin he ovat – arvokkaina, ainutlaatuisina lemmikkeinä ja tuntevina elollisina olentoina.


Kirjoittaja on Kissavastuun vieraskynäilijä. Kirjoitus on osa sarjaa, jossa eri taustoista tulevat kirjoittajat jakavat näkemyksiään kissoista ja niiden hyvinvoinnista. Onko sinulla kissoihin liittyvä kertomus, jonka haluaisit jakaa muillekin? Ota yhteyttä: kissavastuu.info@gmail.com