Muistan yhä ensimmäisen ikioman kissani. Olin noin viisivuotias, kun minut pyydettiin eräänä keväänä terassille katsomaan jotakin. Se olisi yllätys. En tiennyt mitä siellä voisi olla. Muistan yhä, miten juoksin ulos terassille, ja näin miten muut lähialueen lapset olivat innoissaan laatikon ympärillä. Se oli pienehkö puinen laatikko, jonka sisällä oli jotain. ”Siellä on kissanpentu”, sanoi isäni minulle. Halusin nähdä kovasti kissan ja kurkistin varovasti laatikkoon. Siellä oli kuin olikin verkko-oven takana pieni harmaa pentu, joka oli peloissaan ja sähisi. Se oli ensikohtaamiseni tulevan kissani kanssa. Kissa oli vasta pentu, todennäköisesti alle luovutusiän ja se oli aivan villi eikä ollenkaan tottunut ihmisiin. Pentu vapautettiin meille sisälle ja aloimme yhdessä perheen kanssa keksimään nimeä kissanpennulle. Koska pentu oli harmaa, ehdotti joku nimeksi Harmi. Se kelpasi kaikille, joten näin uusi kissamme oli ristitty Harmiksi.
Myöhemmin elämäni aikana olen kesyttänyt useamman villiintyneen kissan. Se vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä, enkä todellakaan suosittelisi sitä kevyin perustein kenellekään. Kissaa ei kesytetä pakolla, vaan kissan ehdoilla luomalla luottamus ihmisen ja kissan välille ja antamalla kissalle kaikki se aika, minkä kissa tarvitsee. Mutta Harmi oli poikkeus, sillä Harmia minun ei tarvinnut oikeasti kesyttää ollenkaan. Harmi leimaantui välittömästi minuun. Kenestäkään muusta Harmi ei pitänyt tai päästänyt lähelleen, mutta minun syliini Harmi kiipesi ja mussutti peiton reunaa menemään. Nuori kun oli ja luultavasti eronnut emostaan aivan liian aikaisin, niin peiton mussutus jäi hänelle tavaksi.
Muistan vieläkin kuinka onnellinen olin oman kissani kanssa, joka makasi sylissäni peiton päällä, kehräsi ja nukkui kanssani, mutta minulla ei ole hirveästi muistikuvia kauanko tätä onnellista vaihetta lopulta kesti. Asuimme maalla ja lähellä oli vain yksi isompi ns. vaarallinen tie, jossa kulki pitäjän ohi kulkevaa liikennettä kaikkina vuorokauden aikoina. Muita teitä oli toki lähellä useampia ja niissäkin kulki naapureiden autoliikennettä, aivan kuin se tekisi teistä jotenkin turvallisempia vapaana liikkuvalle kissalle. Mutta niin meillä ajateltiin. Harmi päästettiin ulos ulkoilemaan vapaasti, vaikka hän olikin vasta pentu. “Kissan kuuluu saada olla ulkona vapaana”, perheessäni sanottiin. Kävimme iltaisin huutamassa Harmia ulko-ovelta sisälle ja sieltä hän pian jo tulikin aina iloisena sisälle, ensin syömään, ja sen jälkeen syliini nukkumaan.
Kunnes kerran Harmi ei tullutkaan. Eikä seuraavana iltana, eikä sitäkään seuraavana. Olin kovasti huolissani. “Kyllä se sieltä sitten tulee, odota vain rauhassa”, äitini sanoi minulle. Olin kuitenkin huono noudattamaan tätä neuvoa, sillä hätäni oli suuri kissanpentuni vuoksi. Kävin iltaisin ovella huutelemassa Harmia kotiin ja äitini kävi minut sitten terassilta hakemassa sisälle. “Koitetaan huomenna sitten uudelleen.” Uskoin, että jos vain odotan, niin Harmi kyllä ilmestyy aivan pian taas ja miukuu minulle iloisesti kuten ennenkin, hakien katsekontaktia minuun. Jos nyt suljen oven, niin suljen sen Harmin nenän edestä. Halusin odottaa vielä vähän aikaa, jotta en olisi luovuttanut liian aikaisin. Mutta Harmi ei koskaan tullut.
Aikaa kului ja lopulta lakkasin kutsumasta Harmia.
Olin ystävieni kanssa eräänä kesäpäivänä ulkona leikkimässä, kun näin kiinnostavan ison ja litteän kiven takapihan puun juurella. Keskeytin leikkini ja lähdin tutkimaan uutta löytöäni, kivistä kiinnostunut pieni geologin alku kun olin. Siskoni näki mitä olin tekemässä ja pysäytti minut. ”Älä koske siihen kiveen!” huudahti siskoni hädissään. “Se on haavakivi!” Olin peloissani ja säikähtänyt, sillä en tiennyt mitä olin juuri ollut tekemässä. Siskoni käski kiertää kiven kaukaa. Ja niin minä teinkin. En mennyt lähellekään tuota litteää kiveä, etten vahingossakaan koskisi siihen.
Vuodet kuluivat, enkä enää uskonut kiven taikavoimiin, mutta epämiellyttävä tunne kiven lähistöllä säilyi, olihan se ollut minulle haavakivi. En vieläkään tiennyt Harmin kohtalosta mitään ja se palasi aika ajoin mieleeni. Kerran teini-iässä juttelin siskoni kanssa ja ihmettelin mitäköhän Harmille oli tapahtunut. Silloin kuulin totuuden. Harmi oli ollut tulossa kotia kohti, kun hän oli jäänyt isolla tiellä auton alle. Joku oli välittömästi ottanut perheeseeni yhteyttä ja isäni oli käynyt hakemassa Harmin pois tien reunalta, haudannut hänet puun juurelle, ja laittanut litteän ison kiven merkiksi haudasta.
Harmi eli vain alle vuoden, mutta Harmilla on edelleen paikkansa sydämessäni ensimmäisenä omana kissanani, ensimmäisenä villiintyneenä kissana, jonka takia olen uskaltanut antaa myöhemmin kodin toisillekin villiintyneille kissoille, jotka olisivat muuten joutuneet lopetettavaksi liian hankalina. Tunnen edelleen katkeruutta, kun mietin miten huolissani olin Harmista ja miten useana iltana kävin huutamassa Harmia kotiin. Perheeni tiesi totuuden, mutta minä jaksoin uskoa, että Harmi olisi jossain ja tulossa vielä kotiin. Niin hän olikin, mutta läheinen tie vei hänet minulta aivan liian aikaisin. Äitini tapasi sanoa: ”Harmin nimi oli enne.”
Seuraavan oman kissani vei rotanmyrkky ja katsoin hänen taisteluaan hengestään pari viikkoa ennen kuin hän lopulta menehtyi. Kolmas kissani ei enää ulkoillut vapaana, vaan tottui valjaissa ulkoilemiseen ja hän kuolikin vasta vanhaan ikään. Se oli tietoinen päätös, koska kissan kuuluu elää pidempään kuin pari vuotta ja meillä kissanomistajina on vastuu rakkaista lemmikeistämme.
Silti vielä nykypäivänäkin joudun perustelemaan miksi nykyinen, nyt jo 20-vuotias kissani ei ulkoile vapaasti. Miksi antaisin jonkun minulle rakkaan joutua hengenvaaraan? Kissani viettää onnellisia vanhuudenpäiviä kanssani ja nukkuu sylissäni tyytyväisenä. Aika ajoin se palauttaa Harmin mieleeni ja tulen edelleen haikeaksi. Jää hyvästi, Harmi.
Kirjoittaja on Kissavastuun vieraskynäilijä. Kirjoitus on osa sarjaa, jossa eri taustoista tulevat kirjoittajat jakavat näkemyksiään kissoista ja niiden hyvinvoinnista. Onko sinulla kissoihin liittyvä kertomus, jonka haluaisit jakaa muillekin? Ota yhteyttä: kissavastuu.info@gmail.com